Harva uskoo, miten suuren arvon vetinen, pieni voileipä saattaa saada puolentoista tunnin keikan jälkeen. Tai miten suuren harmin sen puutos voikaan aiheuttaa.

Bändi on ajellut kahdeksan tuntia illan keikkakaupunkiin. Pojat roudaavat kamat hankalia portaita pitkin, kasaavat ne. Toinen tyttö ei ehdi soundcheckiin kun on juuri kauempana hotellin suihkussa Veskun soittaessa, että “nyt voisitte oikeestaan heti tulla saman tien”.

Menevät yhdessä syömään johonkin ketjuravintolaan, josta illan lämpimän sapuskan saa. Yhdeksän hengen seurueesta yksi osaa tilata hyvää ruokaa. Muille käy köpelömmin. Kello on jotain seitsemän, kahdeksan illalla.

Illan ohjelmaan kuuluu äänenavausta, meikkausta, erinäisiä puheluja mukaville kavereille, tosi-tv-ohjelmien kimppakatselua ja kommentointia, settilistan suunnittelua… Sitten paikan päällä selviää,että keikan aloitusaikaa täytyy siirtää myöhempään, koska ulkona on vielä pitkä jono. Se on pelkästään mukavaa, ja tarkoittaa, että ihmiset jaksavat tulla kuuntelemaan ja katsomaan. Kello rupeaa olemaan jotakin seuraavan päivän puolella.

Keikka kestää tunnin ja vartin. Hauskaa on, mukava yleisö, laulaa kovaa ja eläytyy, keikalla sattuu kaikenlaista hullua. Yhtye palaa takahuoneeseen nälissään. Kello on yli yksi, mutta ei vielä kahta. Edellisestä ruokailusta on siis kuutisen tuntia.

Mutta voileipiä ei ole. Ei ole ruisleipiä pojille (välissä on kinkkua ja juustoa) eikä tytöille (juustoa, rehuja). Ei ole edes pullalta maistuvaa paahtoleipää margariinilla. Ei homeisintakaan käntynmurua. Vatsalaukun mouruavat, kun niiden kurttuiset poimut hamuavat toisiaan ruuan toivossa.

Hiestä märkä, heiveröinen naisartisti ei uskalla lähteä jonottamaan grillille niin myöhään, ulkovaatteita ei ole tarpeeksi ja pimeä yö pelottaa. Meikit ovat poskilla, odööri aika lähellä kissan pissaa. On juuri uskaltautunut lavalle ja olo jotenkin auki ja varovainen keikan loputtua. Hätkähtee, säpsähtelee ajatuksistaan hereille. Täytyy kävellä hotelliin nukkumaan.

Bändin hotellihuoneet ovat aina yökerhon päällä, niin nytkin, joten nukkumista yrittävät eivät saa unta ennen neljää. Viimeinen hidas on Bon Jovia. Kukaan ei tunnusta imeneensä peukaloa, koska vatsalaukku ei luovuttanut Bed of Rosesin jälkeen.

Leskiäidin tyttäret-kiertue ei olisi voinut paremmin alkaa. Keikkapaikalla tuntui, kuin ei olisi koskaan rundilta poissa ollutkaan: mukava baarimikko kertoi milloin ruokaa tulee, pojat virittelivät vehkeitään lavalla…

Illalla keikkapaikan ovella oli niin pitkä jono, että henkilökunta pyysi meitä myöhästyttämään keikan alkua jotta kaikki mahtuisivat sisään. Tulen muistamaan perjantai-iltaisen lavalle astumisen ja sen jälkeisen lähes puolitoistatuntisen koko lopun elämäni. Olen joskus kuullut jonkun artistin suusta keikan loppupuolella latteimmat välispiikit top 3-kaartiin kuuluvan “te teitte tämän keikan”, mutta tällä kertaa yleisön aiheuttama sähkövirta tosiaan väreili ilmassa ja ehdin ajatella, että kuvittelenko tämän kaiken. Kun Joku raja-biisin kertsi lävähti ilmoille ja valot iskeytyivät kirkkaiksi, koko yleisö nosti kädet ilmaan ja huusi suoraa kurkkua. Ja kyllä, miehetkin lauloivat. Yleisössä täytyi olla monta lyötyä naista ja miestä.

Matkalaulun aikana en pystynyt katsomaan täysiä kädet ilmassa laulavia ihmisiä -joita oli seinillä, pöydillä, molemmilla sivuilla, käytävillä ja niiden suuaukoissa -koska olisin itkenyt. Mitään vastaavaa en ole nähnyt koskaan, en itse yleisön joukossa enkä lavallakaan ollessani. Vannon. Miksaajamme sanoi, että yleisö lauloi niin kovaa, että nupit piti vääntää kaakkoon ja bändi hukkui silti. Me tunnetusti emme osaa huudattaa emmekä sellaisesta järin itse pidäkään, eikä tässä sitä kaivattukaan. Tajutonta. Älytöntä. Mitä ihmettä se oli? Miksi ne osasivat jo uudetkin biisit? Miten siellä jaksoi seistä kädet ilmassa kun porukkaa oli niin vitusti, että joka puolelta sai rajua läheisyyttä ilmaiseksi? Tulevatko ne uudestaan, jotka eivät nähneet ja kuulleet mitään?

Forssassa oli myös hyvä meno, sain karvanopat joita koristi liekkikuvio. Tästä tämä alkoi, Luojalle kiitos. Bussiin astuminen oli kuin kotiin olisi päässyt.

Kiitos nyt kaikille aivan hirvittävän paljon. Palaute on ollut melko ristiriitaista ja eniten kuultu lause on “vaikeasti avautuva”. Emme voi heittää avaimia valmiiksi, mutta toivon mukaan osa teistä löytää tiensä luoksemme tämänkin levyn osalta. Olemme tosi onnellisena nyt lähdössä rundille, siellä lauletaan uusia ja vanhoja tekeleitä ja kukin saa rakastaa ja vihata mitä kappaletta tahansa, kunhan tekee sen täysillä.

Huomenna Plan-gaala, jossa esiinnymme livenä akustisesti, mukana mandolinisteina Tommi Viksten ja Jaakko Murros. Toivottavasti muistatte hyvää asiaa ja osallistutte itsekin toimintaan.